Tai sitten en. Syyskuun puolella mennään jo varsin vahvasti. Sen sanon puolustuksekseni, että olen ainakin ehtinyt märehtiä reissuni syviä merkityksiä, kuvavalintoja ja nasevia lopetuksia. Jälkimaailma ratkaiskoon, kuinka hyvin kussakin osa-alueessa onnistuin. Mutta asiaan.
Paluusta on jo kuukauden päivät ja ihana arki on tosiasia Jyväskylässä. Maailma on nyt virallisesti kierretty, eikä Erkkikään tienne lentokilometrieni tarkkaa määrää tahi kerosiinin poltosta seurannutta oletettavasti valtavaa hiilijalanjälkeäni. Tästä johtuen lupaankin juhlallisesti säätää huoneeni patterin paria astetta viileämmälle tulevana talvena.
Uusi-Seelanti, sen luonto, ihmiset ja Arise-seurakunta ovat olleet mielessä likipitäen joka päivä paluustani lähtien ja näin saa olla jatkossakin. Menneessä puolessa vuodessa on valtavasti ammennettavaa - ehkä lapsenlapsillekin voin kertoa jutun, parin. Ja kyllähän reissusta mielelläni puhun, kun ihmiset kysyvät. Ongelma on tietenkin mahduttaa kuuden kuukauden toinen toistaan merkittävimmät tapahtumat usein muutamaan minuuttiin vastatessani erilaisiin variaatioihin kysymyksestä "No, millainen kokemus se oli?". Auts. Pitänee pitää avoin valokuvankatseluilta tässä joku päivä. Tuokaa omat eväät. Tarjoan virvokkeita.
Ne kolme seikkailun merkityksellisintä asiaa tulivatkin tuossa jo mainittua. Lyhyesti kaikista vielä jotain, jota en ole kertonut. Ja loppuosa blogistani koostukoon kuvista. Kokeillaan tällaista ratkaisua.
1. Uuden-Seelannin luonto
Mitä voi sanoa luontoihminen paikasta, josta puuttuvat kokemukseni mukaan vain synkät, supisuomalaiset kuusikot ja avoimet, mustikoiden peittämät mäntykankaat? Kaikki muu sitten löytyikin - mukaanlukien suolammet, jyrkät kalliorannat, lumihuippuiset vuoret ja Hobittilaan viittaavat loputtomat kumpuilevat nurmikentät. En muista tuliko se jo mainittua, mutta kolmasosa koko maan pinta-alasta on suojeltua aluetta - ja retkeilyreittejä riittää. Outback starts from your doorstep. Rinkka ja kunnolliset kengät luokitellaan pakollisiksi matkaajan varusteiksi ja niille on käyttöä, mihin suuntaan tätä upealla luonnolla siunattua maata suunnistaakin. Rinkka selässä-hetkistä mieleenpainuvin (tai yksi niistä) oli Kepler trackin ensimmäisen vuoriosuuden päällä, kun nousin pilvien keskelle ja miljoonat sumupisarat taittoivat auringonvaloa, joka värjäsi rinteiden heinät oranssiksi usvaksi. Nauroin ääneen sitä komeutta.
2. Ne kiwit
"Hey bro, how's it going?"
"That's legit!"
"Hey Mikko, where's the loo?"
Muun muassa näitä lausahduksia jäin todella kaipaamaan. Uusseelantilaiset saavat olla aksenttinsa ohella ylpeitä myös suht avoimesta elämänasenteesta, vieraanvaraisuudesta ja kohteliaisuudesta. Eipä tarvinut isompia konflikteja selvitellä! Kiwien kanssa tuli helposti juttuun ja etenkin minä suomalaisena sain erityisen eksoottisen ihmisen leiman (jota tietty kannoin asiaankuuluvalla ylpeydellä). Ehkä sanonta, jolla usein kuvataan meitä suomalaisia, "Suomalainen ystävä on ystävä hautaan asti", ei täysin sovi kiweihin. Toisaalta tutustuminen heidän kanssaan oli, kuten sanottua, äärimmäisen vaivatonta. Uskon kuitenkin, että ne suhteet, joita ehdin luoda, kestävät tämän fyysisen välimatkankin yli. Niin paljon on tullut "You should come back bro"-viestejä..
3. Arise-seurakunta
Sen ensimmäisen helmikuun sunnuntai-illan jälkeen tiesin, että elämänmakuinen ja innostava Arise-church tulisi olemaan kotisatamani seuraavien kuukausien ajan. Olo on kiitollinen kaikesta siitä mitä sain siellä nähdä, kokea ja olla tekemässä. Huikeita hetkiä koettiin mm. Wild at Heart-tapahtumassa, kun miehistönkuljetusvaunu teki farmariautosta romumetallia, tai kun jaoimme jäätelöä biljardisalin lämmössä sunnuntaikokouksen jälkeen tai Huge!-Campin Tribal wars-turnajaisten pelikentillä. Kiitos teille kaikille, vaikka ette tätä osaakaan lukea. Seurakunta muuttaa ihmisiä ja siksi kokemukseni Arisen väen kanssa menevät kiistatta piikkipaikalle kuuden kuukauden merkitsevyystilastossani. I'll be back.
Muuta
Tosiaan, opintojakin suoritettiin ja arvosanat kursseista lämmittivät mieltäni. Englanniksi opiskelu sujuu tästedes huomattavasti helpommin ja tekstin tuottaminen ei ole enää edes kysymys (kuinkahan tämän tason saisi pidettyä?). Kurssien opettajat kaipasivat vielä yhteydenottojakin ja siihen palailen joskus myöhemmin. Hengissäoloilmoitukset taidan lähettää kuitekin tässä lähipäivinä. Ja samalla voi kysyä, suoritusten merkitsemisestä tänne Suomeen. Onpa hyvä olla akateemista tukea ympäri maailmaa - opetustyö on kuitenkin loppujen lopuksi samanlaista riippumatta kielestä tahi kulttuurista, vaikka ne omia nyansseja sille asettavatkin.
Että näin. Sinulle, joka luet tätä vaihto-opiskelut mielessäsi, sanon MENE IHMEESSÄ! Etenkin Uusi-Seelanti on erityisen hyvä paikka etäisyyttä hakevalle - jo noin peninkulmienkin osalta (jostain kumman syystä ihmiset näkevät toisella puolen palloa vain sen Australian, mutta jättävät kyseisen maan "pikkuveljen" täysin huomiotta). Ihminen - jos siis voit, käytä tilaisuutesi reissata hyödyksi. Teille muille sanon jälleen kerran - kiitos. Kiitos sähköposteista, skype-hetkistä, terveisistä, videoterveisistä, rahallisesta avusta, mukanaelämisestä, kommenteista, facebook-tsättäilystä - ja rukouksista. Viimeksi mainittu on se tekijä, että aikani Aotearoassa oli niin erinomaisen hyvä kokemus.
Blogini päättyy virallisesti tähän. Tästä edespäin voitte sammuttaa tiedonjanonne vaikkapa Keskisuomalaista lukemalla. Vaan kenties koittaa sekin päivä, että tarinalleni ilmestyy joskus myös jatko-osa.
Kirjeenvaihtajan paluu.
Kirjeenvaihtajan paluu.
A upane! Ka upane!
A upane, kaupane, whiti te ra!
Hi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti