Karavaani kulkee..

Ihan iloksenne vielä yksi viimeisistä blogipäivityksistäni täältä matkan varrelta ja kuvien kera – tämän viikon perjantaina ollaankin jo Suomessa. Huh! Vaan on mahdottoman hyvä palata kotiin ja tuntuukin, että reissun pituus oli juuri optimaalinen. Niin paljon on Suomen elokuussa vielä nautittavaa. Mustikkametsät, lakkasuot, järvenselät ja elokuiset kyyhky- ja sorsajahdit. Hyvää kannattaa odottaa. Mutta tosiaan, vielä (ainakin) kerran matkapäiväkirjaa, olkaa hyvät.

Cook-saaret vol 2/2

Menin tätä kirjoittaessa päivistä jo täysin sekaisin, mutta koetan kertoa tapahtumista ainakin aikajärjestyksessä (uskokaa tai älkää, mutta Cook-saarilla aika tuntui välillä täysin pysähtyneen). Muutamassa päivässä ehdin hankkia jo erinomaisen rusketuksen ilman nahan sen pahempaa palamista, vaikka aurinko lämmittikin saaria talvisesta kulmasta.

Tiare Village Hostel - erinomainen majapaikka.

Help yourself.

Kelit olivat koko reissun ajan lähes parhaat mahdolliset alkuviikosta maanantain sadepäivää lukuun ottamatta, jolloin vuokrasin pyörän ja hurautin saaren toiselle puolelle snorklaamaan (kiitokset välineiden vuokrasta sveitsiläiselle pariskunnalle). Ja merivesihän oli – kirkasta. Ehkä reissun yksi upeimmista hetkistä oli ottaa osaa satojen ja taas satojen eri väristen, kokoisten ja muotoisten kalojen iltapäivään koralliriutalla. Pelkästään henkeä salpaavan monimuotoisen ja runsaan merielämän takia voisin suositella Cook-saaria lomakohteeksi. Pahoitteluni, että matkavarustukseeni ei kuulunut vedenpitävää kameraa. Mutta jos olette nähneet elokuvan Nemoa etsimässä, niin siitä voitte saada hieman osviittaa kalojen paljoudesta.

Lähiranta näytti tältä.

Lisää lähirantaa - the Black Rock

Paikallisella koululla kävin ihmettelemässä teknologiakasvatuksen paikallisia tuulia (muistaakseni) keskiviikkona, iltapäivän vietin rannalla ja postitin hostellille palatessa toiseksi viimeisen nipun postikortteja. Samana iltana hostellin pihapiirissä pyörineistä ainakin kolmesta isosta kukosta se isoin ja ehkä komein (kokovalkea) päätti päivänsä sveitsiläisen kaverin käsissä. Kanat ja kukot ovat saarella vapaata riistaa ja ottamista riittää. Lintuja on varmasti tuhansia ja luonnollinen poistuma on varsin hidasta. Paikalliset ovat luopuneet kanajahdista jo aikoja sitten, kun helpommin metsästettävä purkkiliha (corned beef) saapui markkinoille (tämän teoria kuulin useasta suusta, mutta se ei välttämättä edusta Cook-saarten virallista kantaa). Ainakin yksi kukko vähemmän keskiviikkona ja perjantaina luku väheni toisella.

The Needle saaren halki kulkevalta polulta kuvattuna.

Torstaina edellämainitun koulun palloilusalissa pidettiin Career Expo-tapahtuma, jonne kaikki yläkoululaiset ja lukiolaiset ympäri Cook-saaria saapuivat. Kaukaisimmat oppilaat lensivät pääsaarelle useamman sadan kilometrin päästä etäisiltä pohjoisryhmän saarilta. Kävin itsekin kiertelemässä kojuja (erotuin potentiaalisten jatko-opiskelijoiden joukosta varsin selkeästi ikäni ja ihonvärini puolesta) ja juttelin mm. paikallisten turismin edistämisestä vastaavien ihmisten kanssa (mainitsin, että Suomeen kannattaisi suunnata hieman enemmän huomiota – on niitä kaukomatkailijoita meilläkin, kaikki eivät suuntaa lomallaan Thaimaaseen).

Cook-saarten YWAM-base.

Iltapäivällä auttelin paikallisen Youth With A Mission (YWAM) -keskuksen väkeä keittiössä, sillä torstai-iltana heillä oli valmistumisjuhla opetuslapseuskoulunsa suorittaneen viiden nuoren kunniaksi. Olipa mukava olla mukana juhlimassa ja ruokakin maistui entistä paremmalta, kun oli sitä itse ollut tekemässä.

Hyppään suoraan lauantaihin. Aamupäivällä kiertelin markkinoilla, jotka olivat kuitenkin vetäneet paikalle niin paljon turisteja, että sain tunnelmasta tarpeekseni varsin pian. Iltapäivä menikin sitten lentokentälle lähtöä odotellessa. Paikalliset ystäväni noutivat minut hostellilta ja sain annettua perheen lukuintoiselle pojalle koko reissun mukanani kulkeneen Tatun ja Patun This is Finland-kirjan. Meni ihan oikeaan osoitteeseen. Erinomainen lukupaketti, jos mietitte, miten markkinoida Suomea ulkomaalaisille kavereille/ystäville/bisneskumppaneille. Ihan kenelle vaan.

Kia orana from Muri beach.

Tyyni valtameri jäi taakse mukavissa tunnelmissa. Vaikka vietinkin aikaa Samoalla ja Cook-saarilla yhteensä vain vajaat kolme viikkoa, sain jonkinlaisen käsityksen kulttuurista ja paikallisesta elämänmenosta. Sanalla sanoen se on rentoa - mutta toisaalta vieraanvaraista ja lähimmäiset huomioivaa. Erinomainen yhdistelmä matkailijan kannalta siis. Joten nyt hyvät ihmiset matkakassaa säästämään. Pacific islands are waiting for you!


Los Angeles

(nyt olen taas päivistä perillä, oikein päivämäärien kera)

Sunnuntai 24.7.

Ja taas koneeseen. Yhdeksän ja puolen tunnin ilmalento päättyi enemmän ja vähemmän hyvin nukuttujen yöunien jälkeen LAX:n lentokentälle. Kolmen tunnin aikaero tuli aika mukavasti kuoletettua. Ja sitten tulliin. Ero Cook-saarten tullin ja Yhdysvaltojen välillä oli varsin selkeä. Jenkkilässä ollaan varsin perusteellisia, tahtoivat ottaa oikein sormenjäljet ja valokuvan meikäläisestä. Mikäs siinä.

Kentältä soitin kaverin kaverille, joka tuli minua vastaan bussiasemalla. Oli todella lohdullista saapua näin valtavaan kaupunkiin tietoisena siitä, että vastassa on joku luotettava henkilö, joka tuntee kaupungin (pidetään mielessä se, että tulen kaupungista, jossa on kahdet liikennevalot). Tämä kaveri oli ja on, kuten osasin odottaakin, erinomainen veikko ja lisäksi kutsui minut majoittumaan luonaan. Erinomaista tämäkin (onko tätä sanaa jo käytetty liikaa tässä blogissa?). Kun pääsimme hänen asunnolleen ja pääsimme eroon ylipainoisesta rinkastani, tyydytimme nälkämme Occidental Collegen kampusruokalassa (erinomaista ruokaa ja hyvä valikoima, mutta Ilokiveen verrattuna varsin suolainen hinta). Iltasella ajelimme katselemaan öistä miljoonakaupungin valomerta Griffith Observatorylle. Hirvitti ajatellakin sitä sähkön määrää, mikä päivittäin kuluu pelkästään tässä kylässä. Mutta näkymä oli kieltämättä komea.

Maanantai 25.7.

No, olihan se siellä tämäkin.

Hollywood yhdessä päivässä – been there, done that. Eikä mennyt edes koko päivää. No, käytännössä homma sujui niin, että hyppäsin aamusella bussiin ja maksoin reilun kymmenen kilometrin matkasta $1,50 (vain reilu euro, halpaa!). Suuntana oli siis Hollywood. Aamu- ja iltapäivän aikana ehdin kävellä useamman kilometrin kuuluisaa Walk of Famea, jota koristivat tähtiin kaiverrettujen tuttujen ja vähemmän tuttujen kuuluisuuksien nimet. Aikaa kulutin myös Kiinalaisen teatterin tuntumassa (satojen muiden turistien kanssa), jotka tahtoivat napata kuvan näiden samaisten julkkisten sementtiin painamista käden ja jalanjäljistä.

Toki Hollywoodissa saisi vietettyä vaikka kokonaisen viikon (ja tuhansia dollareita) kiertämällä museoita, vahakabinetteja, ja matkamuistoliikkeitä, mutta minulle tämä yksi päivä riitti oikein hyvin. Niin ja Hollywoodin jälkeen voisi tietty suunnata kuuluisalle Beverly Hillsin asuntoalueelle vaikkapa Johnny Deppin lukaalin edustalle portin taakse ihmettelemään, että kas, Johnnylla näyttääkin olevan nurmikko hyvässä kunnossa ja verhot ikkunassa. Ei kiitos meikäläiselle. Eläkööt elämäänsä.

Kiinalaista elokuvateatteriarkkitehtuuria.

Tarkoitus oli alunperin kokea myös Universal Studios, mutta aika kovasta sisäänpääsymaksusta johtuen jättänen sen väliin. Näin isossa kaupungissa on paljon muutakin nähtävää, mutta useammat kohteet ovat näin lomasesongin aikaan varsin hyvin kansoitettuja. Ja toisaalta, on mukavampi nähdä niitä ”aidompia” kohteita ja paikkoja, jossa paikalliset itse käyvät.

Join us to the dark side!

Voi olla, että ehdin vielä päivittää blogia muutaman kerran ennen viimeistä ja toiseksi viimeistä lentoa. Vaan tässä oli kaikki tällä kertaa enkelten kaupungista. Yo!

Tour de Tyynimeri

Viimeisten parin viikon aikana on ehtinyt tapahtua paljon - takana on kolme eri maata ja tuhansia lentokilometrejä. Kirjoittelin tässä eräänä iltana pienen yhteenvedon ja sain sen iskettyä tänne blogiin. Ehkäpä jaksatte lukea sen kokonaan..tekstiä tulikin äkkiä yllättävän paljon. Ja tässä on vain pieni raapaisu pintaa.

Samoa

 Lentokentällä iski vastaan paahtava kuumuus (farkut ja college vaihtuivat shortseihin ja t-paitaan) ja varsin eh-intensiivisesti palveluitaan tarjoavat taksikuskit. Varsin epämiellyttävä tunne. Sanoinkin porukalle, että ”Kaveri on tulossa hakemaan minua”, ja sain lopulta katsottua kartasta, että lentokenttä on varsin kaukana keskustasta, eikä busseja kulkenut. Enkä oikein tiennyt paikallisen rahayksikön, talan, suhdetta euroon, joten 50 talan taksikyyti vähän epäilytti. Sen nyt tiesin, että halvempaa se oli, kuin kotopuolessa. Siispä hyppäsin erään vähemmän itseään tyrkyttäneen kuskin kyytiin ja  valinta ohjasikin sitten merkittävästi koko Samoan kokemustani. Kuskini, Mike nimeltään, esitteli kaupunkia oikein sujuvasti ja pyysi minut heti illalliselle perheensä luoksi. Paikalliseen kulttuuriin tutustuminen alkoi, kun hän tarjosi minulle menomatkalla kookospähkinän (raikasta oli) ja osti vielä papaijankin tien poskessa olevasta kojusta. Olipa varsin turistimaista juoda kookosmaitoa ja ajella pitkin Apian katuja taksin ikkunat auki. Onpahan sekin nyt koettu.

Hostellini oli varmaan kaupungin halvin, mutta 10€/yö-hintaan nähden todella kohtuullinen. Ensimmäinen torakka suihkun lattialla kuitenkin sävähdytti. Mike tuli illalla hakemaan minut majapaikastani ja ajelimme keskustan toiselle puolelle hänen perheensä luokse. Asumisolot olivat länsimaalaisen standardeilla mitattuina varsin karut. Pienessä talossa asuivat Miken ja hänen siskonsa perheet, Miken äiti ja vielä eräs sukulaispariskunta. Ruokaa laitettiin pihan perällä olevassa katoksessa ja pari kulkukoiraa, lauma kanoja ja ainakin yksi rotta pyöri nurkissa. Mutta lapset olivat lapsia tälläkin puolen palloa ja heillä riitti intoa ”yksinkertaisiin” asioihin, kuten salkopalloon tai taputusleikkeihin. Perheen nuorimmaiset vähän jännittivät meikäläisen ihonväriä, mutta muut ottivat minut innolla vastaan – muusta perheestä puhumattakaan. Lähimmäisenrakkaus ja vieraanvaraisuus näkyi ruoka-annosten koossa ja määrässä (motto: ”Finish your plate”) ja siinä, kuinka vierasta kohdeltiin. Sain istua pöydän ääressä, kun loput väestä istui lattialla ja erinomaisen aterian jälkeen (munakoisoa ja kanaa, sekä taro-juurta ja keitettyjä banaaneita) minulle tuotiin vesimalja kätten pesua varten. Enpä ole vastaavaa kohtelua saanut koskaan osakseni Suomessa.

Seuraavina päivinä tutustuin sitten enemmän Samoan kulttuuriin ja fa'a Samoaan, paikalliseen elämäntapaan, sillä jäin asumaan perheen luokse viideksi päiväksi. Yhtenä päivänä teimme kiertoajelun saaren ympärille (mitkä hiekkarannat), toisena päivänä kulutin aikaani Apiassa matkamuistoja ostellen, yhtenä iltana kävimme katsomassa uusimman Transformers-pätkän (hinta n. 4€) ja yhden päivän vietin vuoteenomana ikävän vatsataudin kourissa. Kiitokset siitä paikalliselle ravintolalle, joka oli sekoittanut maustekastikkeensa paikalliseen vesijohtoveteen, jota hienostunut vatsani ei pystynyt käsittelemään. Mutta ruoka oli silti hyvää. Ja halpaa. Ja perheeseen ehti tutustua paljon. Opetin etenkin Miken äidille suomen kieltä ja nyt Samoalla on ainakin yksi ihminen, joka tietää, miten sanotaan ”vatsatauti loppui eilen” tai ”tuo minulle poikaystävä”. Kerrassaan hupaisaa. Kävimme myös paikallisessa seurakunnassa koko perheen voimin – Samoalla kristillisellä kirkolla on erittäin vahva vaikutus kulttuuriin ja seurakunta on tärkeä yhteisö. Sunnuntaisin melkein kaikki paikat ovatkin kiinni.

Toiseksi viimeisenä päivänä hyvästelin perheen aamuhämärissä (olin illalla näyttänyt heille kuvia Suomesta - ”Snow, what is that?”) ja Mike heitti minut lauttasatamaan, jossa kiitin häntä antautuvasta vieraanvaraisuudesta (”I don't care about the money, I just want you to be happy.”) ja hyppäsin Savaiin-lautalle. Lyhyen merimatkan jälkeen olin Samoan toisella pääsaarella ja tavoitteenani olivat Manasen valkoiset hiekkarannat saaren pohjoispuolella. Matka paikallisella bussilla lautalta Manasen kyllään oli erikoinen kokemus Matkahuollon palveluihin tottuneelle. Väkeä oli puurunkoisessa bussissa melkoisesti ja menomatka venyi, kun matkustajat teetättivät kauppaostoksiaan bussikuskin apulaisilla. Toisin sanoen, pysähtelimme lähes jokaisen kaupan kohdalla ja nämä apulaiset juoksivat kiireesti kauppaan ja kantoivat kohta bussiin sipulipusseja, sardiinitölkkejä, vehnäjauhoja tai raivaussahoja. Arviolta noin tunnin matkaan kartalla meni siten vajaat kolmisen tuntia. Mutta eipä lippukaan maksanut kuin reilun euron. Ja Manasen rannan maisemat palkitsivat odotuksen – palmut varjostivat paratiisinomaista hiekkarantaa ja pieniä fale-asumuksia, joista minäkin valitsin omani yhdeksi yöksi. Sanomattakin on selvää, että näissä puitteissa olisin viihtynyt pidempäänkin. Ehkäpä Samoan-reissun komein hetki oli täysikuun valossa autiolla rannalla istuskelu ja nukahtaminen aaltojen ääniin. Tosin yöunet jäivät lyhyeksi, sillä jouduin nappaamaan aikaisen bussin, jotta ehtisin takaisin lautalle ja lentokentälle. Aikaisella tarkoitan tässä tapauksessa klo (noin) 02.30 operoinutta bussia, joka täyttyi seuraavan parin tunnin aikana kyytiin poimimistamme ihmisistä, jotka suuntasivat Apian torille tuotteitaan myymään. Enpä ole aikaisemmin istunut yöbussissa niin monen ihmisen (ja hedelmän) kanssa. Lauttareissun jälkeen  oli edessä viiden tunnin odottelu lentokentällä. Ja matkatavaraakin oli kertynyt hyvin – rinkka painoi 22.8 kiloa, eli 200 grammaa alle sallitun rajan. Erinomaista tilankäyttöä, vaikka itse sanonkin.

Samoa oli varsin mieleenpainuva kokemus, paljolti Miken ansiota. Muutoin olisin varmasti majoittunut hostellissa ja kulttuuriin tutustuminen olisi siten ollut vähintäänkin ulkopuolista. Nyt sukellus paikalliseen elämänmenoon oli paljon, paljon syvempi, vaikka vietenkin aikaa saarilla vain viikon verran. Samoa on kyllä paikka, jonne ehdottomasti haluan palata.

Hyvästit Uudelle-Seelannille – toistaiseksi

Samoalta tosiaan palasin vielä kerran Uuteen-Seelantiin vaihtamaan konetta. Olivatpa tunteet pinnassa kun laskeuduimme harmaiden sumupilvien keskeltä talvista iltapäivää viettävään Aucklandin kansainväliselle lentokentälle. Tavarat koneesta ja turvatarkastuksen läpi odottelemaan koneen vaihtoa. Aikaa Rarotongan koneen lähtöön sellaiset viisi tuntia. Sain varattua vielä hostellinkin ensimmäiseksi yöksi, sillä koneen saapumisaika oli hostellien etsimisen suhteen vähän nihkeä – klo 01.15 paikallista aikaa.

Ja sitten kone nousuun. Löysin koneen musiikkivalikoimasta Sibeliuksen 1. ja 4. sinfonian ja kylläpä oli komea tunne nousta kotimatkalle sinivalkoisten sävelten tahdittamana. Valitsin sopivan melankolisen kappaleen taustalle ja pyörittelin kiitollisella, mutta haikealla mielellä kaikkea, mitä kuluneen vajaan puolen vuoden aikana ehdin nähdä, tehdä ja kokea - vahva tunneside jäi tähän maahan, ihmisiin ja luontoon. Kiitos. Ja näkemiin.

Cook-saaret

Harvemmin sitä tulee yhden vuorokauden aikana ylitettyä kansainvälistä päivämäärärajaa kahta kertaa ja kellojakin täytyi käännellä useampaan otteeseen. Pilottien avustuksella sain kuitenkin tietää, missä päivässä ja kellonajassa Cook-saaret matoivat eteenpäin. No, joka tapauksessa saapuminen puolenyön jälkeen Rarotongan lentokentälle oli varsin helpottava kokemus ja arvostin suuresti, että hostellin omistaja tuli poimimaan meikäläisen kyytiin – äkkiä nukkumaan (muistakaa, että olin herännyt edellisenä yönä Samoalla noin klo 01.30 ja ehtinyt käydä seuraavan päivänkin puolella Seelannissa).

Ja taas oli hostellissa tyhjää. Sain käyttööni neljän hengen huoneen ja huokealla 20 NZD:n hinnalla käytössä ovat vielä uima-allas, ilmaiset banaanit sekä kookospähkinät suoraan puusta.

Lyhyesti Cook-saarista: tämä keskellä Tyyntä valtamerta oleva mikrovaltio koostuu 15 pienestä  atollisaaresta, joista tämä Rarotonga on suurin (noh, saaren ympäri kulkeva tie on 30km pitkä, joten kovin valtavasta saaresta ei siis ole kyse). Saari tuo mieleen erikoisen yhdistelmän Uutta-Seelantia ja Samoaa. Rahayksikkö on NZD ja kadut, ravintolat ja ihmisten aksentti muistuttaa Uudesta-Seelannista. Mutta kuuleman mukaan etäisimmillä saarilla on oma kulttuurinsa.

Tässä muutaman päivän aikana olen ehtinyt polttaa nahkaani rannalla, uida, kulkea saaren halki varsin trooppisissa olosuhteissa ja ottaa rennosti hostellin patiolla. Tarkoitus olisi vielä käydä paikallisella koululla tutustumassa paikalliseen menoon ja ehkäpä sanoa sana pari Suomesta (yksi salmiakkipussi on vielä mukana). Myös sukeltamaan tekisi mieli, mutta rahatilanne näyttää, miten käy. Tätä kirjoittaessani reissua on vielä vajaa pari viikkoa jäljellä (paluu pe 29.7.) ja majoittumiseen ja syömiseen täytyy kylmästi varata osa pankkitililläni majailevista eurosista. Snorklaaminen ja rannalla lötköttely on kuitenkin ilmaista. Tämä näin lyhyesti. Yritän päästä koneelle vielä loppuviikostakin. Ka kite!

Wellington - Auckland - and then...

Hölkyn kölkyn!

(Tämä perisuomalainen sanonta oli muuten ainoa, mitä Pictonissa tapaamani muuan saksalainen tiesi kielestämme. Ei ehkä kaikkein käyttökelpoisin lausahdus, mutta hauskalta se germaanin suusta kuullosti.)

Kirjoittelen tätä Aucklannissa hostellin koneella ja kopioin äät ja ööt Ylen nettisivuilta. Hieman hitaampaa tämä tekstin tuottaminen siis. Wellingtonista lähtö oli varsin haikea, mutta silti positiivinen kokemus - lauantaina pidettiin pienimuotoiset läksiäiset (mustikkapiirakka, omenapaistos ja jäätelö tekivät kauppansa), joiden jatkoksi suuntasimme vielä katsomaan Super Rugby-liigan välieräottelun Reds vs. Blues. Sunnuntaina nautittiin lounasta hyvällä porukalla ja illalla oli sitten pitkien hyvästien aika. Arisen erinomaisen iltakokouksen jälkeen oli aika sanoa goodbye näille erinomaisille ystäville feijoa-pirtelön ja wedgejen äärellä samaisessa ravintolassa, jossa ensimmäisenä Uuden-Seelannin sunnuntainani heidät (silloin joskus) helmikuussa tapasinkin. Ympyrä sulkeutui.

Kaikki suurinpiirtein tuli mukaan - jätin kämppikselle levyn Fazerin sinistä ja the Chronicles of Narnian (tiiliskivi). Lentokentällä huomasin, että kirjaankin olisi ollut vielä varaa, sillä rinkka paino "vain" 21,7 kiloa. Koneen noustessa ilmaan, sain luoda viimeisen silmäyksen aamu-uniseen ja varsin pilviseen Wellingtoniin. Uskon kuitenkin, että paluu tänne on joskus todellisuutta.

Nyt tosiaan naatitaaan lomailusta Aucklandissa, josta suuntaan Samoalle perjantaina aamupäivällä (saapuen perille torstaina aamupäivällä, kiitos kansainvälisen päivämäärärajan). On hyvin todennäköistä, että seuraavaa blogipäivitystä saatte odotella tovin. En aio käyttää kallista aikaa koneella istumiseen!

Hei, sen vielä mainitsen, että törmäsin tässä hostelissa juuri kahteen suomalaistyttöön, joten puolen vuoden tapaamissaldo on nyt yhteensä neljä suomalaista. Olipa outoa puhua suomea livenä. Todella hämärä tunne! Enää reilut 24 päivää maailmalla, joten kielitaitoni ei ehkä täysin ehdi romuttua...