Viimeisten parin viikon aikana on ehtinyt tapahtua paljon - takana on kolme eri maata ja tuhansia lentokilometrejä. Kirjoittelin tässä eräänä iltana pienen yhteenvedon ja sain sen iskettyä tänne blogiin. Ehkäpä jaksatte lukea sen kokonaan..tekstiä tulikin äkkiä yllättävän paljon. Ja tässä on vain pieni raapaisu pintaa.
Samoa
Lentokentällä iski vastaan paahtava kuumuus (farkut ja college vaihtuivat shortseihin ja t-paitaan) ja varsin eh-intensiivisesti palveluitaan tarjoavat taksikuskit. Varsin epämiellyttävä tunne. Sanoinkin porukalle, että ”Kaveri on tulossa hakemaan minua”, ja sain lopulta katsottua kartasta, että lentokenttä on varsin kaukana keskustasta, eikä busseja kulkenut. Enkä oikein tiennyt paikallisen rahayksikön, talan, suhdetta euroon, joten 50 talan taksikyyti vähän epäilytti. Sen nyt tiesin, että halvempaa se oli, kuin kotopuolessa. Siispä hyppäsin erään vähemmän itseään tyrkyttäneen kuskin kyytiin ja valinta ohjasikin sitten merkittävästi koko Samoan kokemustani. Kuskini, Mike nimeltään, esitteli kaupunkia oikein sujuvasti ja pyysi minut heti illalliselle perheensä luoksi. Paikalliseen kulttuuriin tutustuminen alkoi, kun hän tarjosi minulle menomatkalla kookospähkinän (raikasta oli) ja osti vielä papaijankin tien poskessa olevasta kojusta. Olipa varsin turistimaista juoda kookosmaitoa ja ajella pitkin Apian katuja taksin ikkunat auki. Onpahan sekin nyt koettu.
Hostellini oli varmaan kaupungin halvin, mutta 10€/yö-hintaan nähden todella kohtuullinen. Ensimmäinen torakka suihkun lattialla kuitenkin sävähdytti. Mike tuli illalla hakemaan minut majapaikastani ja ajelimme keskustan toiselle puolelle hänen perheensä luokse. Asumisolot olivat länsimaalaisen standardeilla mitattuina varsin karut. Pienessä talossa asuivat Miken ja hänen siskonsa perheet, Miken äiti ja vielä eräs sukulaispariskunta. Ruokaa laitettiin pihan perällä olevassa katoksessa ja pari kulkukoiraa, lauma kanoja ja ainakin yksi rotta pyöri nurkissa. Mutta lapset olivat lapsia tälläkin puolen palloa ja heillä riitti intoa ”yksinkertaisiin” asioihin, kuten salkopalloon tai taputusleikkeihin. Perheen nuorimmaiset vähän jännittivät meikäläisen ihonväriä, mutta muut ottivat minut innolla vastaan – muusta perheestä puhumattakaan. Lähimmäisenrakkaus ja vieraanvaraisuus näkyi ruoka-annosten koossa ja määrässä (motto: ”Finish your plate”) ja siinä, kuinka vierasta kohdeltiin. Sain istua pöydän ääressä, kun loput väestä istui lattialla ja erinomaisen aterian jälkeen (munakoisoa ja kanaa, sekä taro-juurta ja keitettyjä banaaneita) minulle tuotiin vesimalja kätten pesua varten. Enpä ole vastaavaa kohtelua saanut koskaan osakseni Suomessa.
Seuraavina päivinä tutustuin sitten enemmän Samoan kulttuuriin ja fa'a Samoaan, paikalliseen elämäntapaan, sillä jäin asumaan perheen luokse viideksi päiväksi. Yhtenä päivänä teimme kiertoajelun saaren ympärille (mitkä hiekkarannat), toisena päivänä kulutin aikaani Apiassa matkamuistoja ostellen, yhtenä iltana kävimme katsomassa uusimman Transformers-pätkän (hinta n. 4€) ja yhden päivän vietin vuoteenomana ikävän vatsataudin kourissa. Kiitokset siitä paikalliselle ravintolalle, joka oli sekoittanut maustekastikkeensa paikalliseen vesijohtoveteen, jota hienostunut vatsani ei pystynyt käsittelemään. Mutta ruoka oli silti hyvää. Ja halpaa. Ja perheeseen ehti tutustua paljon. Opetin etenkin Miken äidille suomen kieltä ja nyt Samoalla on ainakin yksi ihminen, joka tietää, miten sanotaan ”vatsatauti loppui eilen” tai ”tuo minulle poikaystävä”. Kerrassaan hupaisaa. Kävimme myös paikallisessa seurakunnassa koko perheen voimin – Samoalla kristillisellä kirkolla on erittäin vahva vaikutus kulttuuriin ja seurakunta on tärkeä yhteisö. Sunnuntaisin melkein kaikki paikat ovatkin kiinni.
Toiseksi viimeisenä päivänä hyvästelin perheen aamuhämärissä (olin illalla näyttänyt heille kuvia Suomesta - ”Snow, what is that?”) ja Mike heitti minut lauttasatamaan, jossa kiitin häntä antautuvasta vieraanvaraisuudesta (”I don't care about the money, I just want you to be happy.”) ja hyppäsin Savaiin-lautalle. Lyhyen merimatkan jälkeen olin Samoan toisella pääsaarella ja tavoitteenani olivat Manasen valkoiset hiekkarannat saaren pohjoispuolella. Matka paikallisella bussilla lautalta Manasen kyllään oli erikoinen kokemus Matkahuollon palveluihin tottuneelle. Väkeä oli puurunkoisessa bussissa melkoisesti ja menomatka venyi, kun matkustajat teetättivät kauppaostoksiaan bussikuskin apulaisilla. Toisin sanoen, pysähtelimme lähes jokaisen kaupan kohdalla ja nämä apulaiset juoksivat kiireesti kauppaan ja kantoivat kohta bussiin sipulipusseja, sardiinitölkkejä, vehnäjauhoja tai raivaussahoja. Arviolta noin tunnin matkaan kartalla meni siten vajaat kolmisen tuntia. Mutta eipä lippukaan maksanut kuin reilun euron. Ja Manasen rannan maisemat palkitsivat odotuksen – palmut varjostivat paratiisinomaista hiekkarantaa ja pieniä fale-asumuksia, joista minäkin valitsin omani yhdeksi yöksi. Sanomattakin on selvää, että näissä puitteissa olisin viihtynyt pidempäänkin. Ehkäpä Samoan-reissun komein hetki oli täysikuun valossa autiolla rannalla istuskelu ja nukahtaminen aaltojen ääniin. Tosin yöunet jäivät lyhyeksi, sillä jouduin nappaamaan aikaisen bussin, jotta ehtisin takaisin lautalle ja lentokentälle. Aikaisella tarkoitan tässä tapauksessa klo (noin) 02.30 operoinutta bussia, joka täyttyi seuraavan parin tunnin aikana kyytiin poimimistamme ihmisistä, jotka suuntasivat Apian torille tuotteitaan myymään. Enpä ole aikaisemmin istunut yöbussissa niin monen ihmisen (ja hedelmän) kanssa. Lauttareissun jälkeen oli edessä viiden tunnin odottelu lentokentällä. Ja matkatavaraakin oli kertynyt hyvin – rinkka painoi 22.8 kiloa, eli 200 grammaa alle sallitun rajan. Erinomaista tilankäyttöä, vaikka itse sanonkin.
Samoa oli varsin mieleenpainuva kokemus, paljolti Miken ansiota. Muutoin olisin varmasti majoittunut hostellissa ja kulttuuriin tutustuminen olisi siten ollut vähintäänkin ulkopuolista. Nyt sukellus paikalliseen elämänmenoon oli paljon, paljon syvempi, vaikka vietenkin aikaa saarilla vain viikon verran. Samoa on kyllä paikka, jonne ehdottomasti haluan palata.
Hyvästit Uudelle-Seelannille – toistaiseksi
Samoalta tosiaan palasin vielä kerran Uuteen-Seelantiin vaihtamaan konetta. Olivatpa tunteet pinnassa kun laskeuduimme harmaiden sumupilvien keskeltä talvista iltapäivää viettävään Aucklandin kansainväliselle lentokentälle. Tavarat koneesta ja turvatarkastuksen läpi odottelemaan koneen vaihtoa. Aikaa Rarotongan koneen lähtöön sellaiset viisi tuntia. Sain varattua vielä hostellinkin ensimmäiseksi yöksi, sillä koneen saapumisaika oli hostellien etsimisen suhteen vähän nihkeä – klo 01.15 paikallista aikaa.
Ja sitten kone nousuun. Löysin koneen musiikkivalikoimasta Sibeliuksen 1. ja 4. sinfonian ja kylläpä oli komea tunne nousta kotimatkalle sinivalkoisten sävelten tahdittamana. Valitsin sopivan melankolisen kappaleen taustalle ja pyörittelin kiitollisella, mutta haikealla mielellä kaikkea, mitä kuluneen vajaan puolen vuoden aikana ehdin nähdä, tehdä ja kokea - vahva tunneside jäi tähän maahan, ihmisiin ja luontoon. Kiitos. Ja näkemiin.
Cook-saaret
Harvemmin sitä tulee yhden vuorokauden aikana ylitettyä kansainvälistä päivämäärärajaa kahta kertaa ja kellojakin täytyi käännellä useampaan otteeseen. Pilottien avustuksella sain kuitenkin tietää, missä päivässä ja kellonajassa Cook-saaret matoivat eteenpäin. No, joka tapauksessa saapuminen puolenyön jälkeen Rarotongan lentokentälle oli varsin helpottava kokemus ja arvostin suuresti, että hostellin omistaja tuli poimimaan meikäläisen kyytiin – äkkiä nukkumaan (muistakaa, että olin herännyt edellisenä yönä Samoalla noin klo 01.30 ja ehtinyt käydä seuraavan päivänkin puolella Seelannissa).
Ja taas oli hostellissa tyhjää. Sain käyttööni neljän hengen huoneen ja huokealla 20 NZD:n hinnalla käytössä ovat vielä uima-allas, ilmaiset banaanit sekä kookospähkinät suoraan puusta.
Lyhyesti Cook-saarista: tämä keskellä Tyyntä valtamerta oleva mikrovaltio koostuu 15 pienestä atollisaaresta, joista tämä Rarotonga on suurin (noh, saaren ympäri kulkeva tie on 30km pitkä, joten kovin valtavasta saaresta ei siis ole kyse). Saari tuo mieleen erikoisen yhdistelmän Uutta-Seelantia ja Samoaa. Rahayksikkö on NZD ja kadut, ravintolat ja ihmisten aksentti muistuttaa Uudesta-Seelannista. Mutta kuuleman mukaan etäisimmillä saarilla on oma kulttuurinsa.
Tässä muutaman päivän aikana olen ehtinyt polttaa nahkaani rannalla, uida, kulkea saaren halki varsin trooppisissa olosuhteissa ja ottaa rennosti hostellin patiolla. Tarkoitus olisi vielä käydä paikallisella koululla tutustumassa paikalliseen menoon ja ehkäpä sanoa sana pari Suomesta (yksi salmiakkipussi on vielä mukana). Myös sukeltamaan tekisi mieli, mutta rahatilanne näyttää, miten käy. Tätä kirjoittaessani reissua on vielä vajaa pari viikkoa jäljellä (paluu pe 29.7.) ja majoittumiseen ja syömiseen täytyy kylmästi varata osa pankkitililläni majailevista eurosista. Snorklaaminen ja rannalla lötköttely on kuitenkin ilmaista. Tämä näin lyhyesti. Yritän päästä koneelle vielä loppuviikostakin. Ka kite!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti