Matkakertomus

Tällaisen matkustuspäiväkirjantapaisen sain kyhättyä viime viikon seikkailuistani eteläsaarella..komea päätös parin viikon lomalleni. Kyllä tämän maan luontoa ja ihmisiä täytyy rakastaa! Jos Suomen ja Uuden-Seelannin voisi jotenkin yhdistää, niin...
Se siitä..lukekaatteen.

Tiistai 26.4.
Kuuden aikaan aamulla ylös, nopea aamupala ja viimeiset tavarat rinkkaan. Bussipysäkille kiireellä, koppi bussista ja kaverista ja kohti sitten aamuruuhkassa kohti Wellingtonin keskustaa. Sieltä koppi toisesta kaverista ja suunta Interislander-lautan terminaaliin. Olipa mukava olla taas merillä. Kaitiki-lautta toi kummasti mieleen kotoisat ruotsinlaivat, ollen kuitenkin noin reilut puolet pienempi kooltaan. Mukavaa matkantekoa ensimmäinen tunti rannikolla - vaan annas olla! Avomerelle tultuamme meininki alkoi muistuttaa Linnanmäen viikinkilaivaa. Ylös, alas ja ympäri. Sisuskaluni ja tasapainoelimeni eivät nauttineet kyydistä sitten ollenkaan. Läheltä piti, että aamiaiseni palasi uusintaotteluun. Elämäni kurjin merimatka tähän asti.

Parin tunnin päästä pääsimme kuitenkin eteläsaaren rannikon suojaan ja olin taas tolpillani. Maisemat kutsuivat myös kannelle..komeaa saarta ja rantaviivaa molemmin puolin. Alueen nimi on Queen Charlotte Sounds ja siellä olisi mielellään viettänyt aikaa pidempäänkin, vaikka omalla veneellä saaria kierrellen.

Viiniviljelmiä jossakin Havelockin tietämillä.

Saavuimme Pictoniin myöhässä (se myrsky!) ja nopean laivasta postumisen jälkeen kiirehdimme Nelsoniin suuntaavaan bussiin, joka oli odottanut meitä lauttamatkalaisia jo vajaan tunnin. Bussimatka oli todella miellyttävä! Komeita maatiloja, viljelysalueita, lampaita, Marlborough'n loputtomilta tuntuvia viinipensaita ja lisää lampaita. Aurinkokin nähtiin. Bussilipun hinta piti sisällään myös kuljettajan tarjoamia mielenkiintoisia  infopläjäyksiä alueesta aina silloin tällöin - ja kyseessä oli vakiovuoro, ei turistibussi! Miksei tätä tehdä Suomessa? Loistavaa asiakaspalvelua kerrassaan.

Nelsoniin päästyämme suuntasimme hostelliin (Accents on the park), jota suositeltiin Lonely Planetin matkaoppassani. Eikä suotta! 25 dollarin hinnalla sai yöpyä todella tasookkaasti..palvelu oli äärimmäisen ammattitaitoista ja tilat miellyttäviä. Alakerrasta löytyi jopa ravintola! Jos koskaan suuntaatte Nelsoniin, niin tämä on oikea paikka yöpyä. Illalla täytimme vatsamme edullisesti paikallisessa intialaisessa..söin lammascurrya menneen pääsiäisen kunniaksi. Bueno!

Keskiviikko 27.4.
Päivän suunnitelma: hypätään aamulla Abel Tasman National Park-shuttleen ja vietetään päivä tuossa äärimmäisen kauniissa kansallispuistossa ja palataan illaksi takaisin. Ja näin teimme. Olimme kansallispuiston kuvankauniilla hiekkarannoilla aamulla yhdeksän aikaan ja sää oli kuin morsian. Ja ne kalliot! Tuskin huonollakaan kameralla olisi voinut epäonnistua tallentamaan jylhän kauniita maisemia, joista kansallispuisto on niin kuuluisa. Mitäpä sitä turhaan kuvailemaan. Kuvat puhunevat puolestaan.

Tutkimusretkikuntamme Kaiteriterin rannoilla.

Kaunista ja jylhää.

Vajaan tunnin merimatkan jälkeen (hurja aallokko muuten, mutta lämmin tuuli) saavuimme Bark Bayhin, jossa rantauduimme ja aloitimme patikoinnin hyvinmerkittyjä polkuja pitkin kohti Anchorage Bayta, josta meidät poimittaisiin veneen kyytiin myöhemmin iltapäivällä. Polkua oli edessä sellaiset 8 km, mutta näissä maisemissa olisi voinut kävellä vaikka viikon! Yksi kauneimmista paikoista oli Sandfly Bay, joka olisi kelvannut kuvauspaikaksi mille tahansa merirosvoelokuvalle..todella, todella upea kullankeltainen hiekkaranta, värikkäitä kallioita, vaahtoava meri, sisämaasta virtaava joki ja taustalla vehreä metsä. Mitähän mahtaisi kesämökkitontti maksaa tältä paikalta..

Sandfly Bay.

Päivän saldo oli satojen kuvien ja upeiden kokemusten lisäksi kadonnut kännykkä. Se lienee edelleen Anchorage Bayssa eräässä luolassa, jonka kävin tarkastamassa, tosin vuoroveden useaan kertaan huuhtomana. Näitähän sattuu.. Illalla Nelsoniin palattuamme löysimme tiemme viihtyisään ravintolaan, jossa olikin sopivasti Eat all you can-pizzatarjous. Viidennen lätyn jälkeen totesimme olevamme suht täynnä ja kuudes pizza olikin sitten jälkiruokapizza. Kirjaimellisesti. Pizzapohjan päällä oli mustikoita, mansikoita, kaurahiutaleita siirappia ja vaniljajäätelöä. Varsin erikoinen, mutta toimiva kokonaisuus!

Torstai 28.4.
Tytöt palasivat aamubussilla Wellingtoniin (opintoja, opintoja) ja minä jatkoin eteläsaaren ekskursiotani vuokraamalla hostellista pyörän (vain 10 taalaa/päivä!) ja suuntaamalla Waimaraman suojelualueelle Nelsonin keskustasta parisen kilometriä kaakkoon. Syksyinen aurinko lämmitti mukavasti. Niin, se täytyy tosiaan mainita, että toisin kuin Wellingtonissa, eteläsaarella syksy todella näkyi - useiden puulajien lehdet olivat komeassa ruskassa ja muutenkin ilmassa oli syksyistä kirpeyttä.

Suojelualueelle päästyäni kävin visitor centressä ihmettelemässä suojeluprojektin etenemistä. Lyhyesti: aikovat rakentaa kyseisen laakson ympärille aitauksen, joka estää pienpetojen ja vieraiden lajien pääsyn alueelle. Tämän jälkeen laaksoon on tarkoitus palauttaa Uuden-Seelannin alkuperäislajistoon kuuluvia lintuja, matelijoita ja hyönteisiä. Jalkauduin maastoon ja kävin parin tunnin kävelyllä. Hieman erilaista linnunlaulua ja monimuotoista kasvistoa kaiken kaikkiaan. Kaikkea hyvää projektin onnistumiselle! Illaksi palasin takaisin hostellille (kävin tosin parissa muussakin paikassa vielä iltapäivällä) ja valmistauduin seuraavan päivän etappiin Nelson Lakes-kansallispuistoon.

Perjantai 29.4.
Heräsin ennen kuutta ja klo 7.15 istuin jo Murchinsoniin suuntaavassa bussista, josta jättäydyin pois kyydistä Kawatirin risteyksessä. Siitä alkoi ensimmäinen liftausosuus. Aamu oli todella hiljainen varsinkin minun suuntaani menijöiden osalta. Enimmäkseen nautin aamuauringosta ja laaksossa leijuvan sumun hälvenemisestä. Kaunis aamu peukalokyydin harrastamiseen! Reilun puolen tunnin kuluttua istuin mukavasti maasturin kyydissä ja juttelin mukavia paikallisen miehen kanssa. Hän ihmetteli Suomen pakkaslukemia ja kertoi, että en ollut ensimmäinen ulkomaalainen liftari, jonka hän oli kyytiinsä poiminut.

Mt Robert ja Lake Rotoiti.

Noin kymmenen aikaan aamupäivällä olinkin jo St Arnaudin piskuisessa kylässä Nelson Lakes-kansallispuiston porteilla. Mahtava päivä tulossa! Taivaalla ei ollut ainuttakaan pilveä ja keli oli muutenkin erinomainen! Suuntasin puiston infokeskukseen ja siltä seisomalta päätin lähteä parin päivän vaellukselle. Muonavaroja täydensin kylän ainoasta kaupasta (hinnat suht pilvissä!) ja vettäkin sain mahdutettua kolmeen pulloon sopivasti. Tein varauksen Lake Angeluksen mökkiin, jota kohti lähdin puolen päivän jälkeen suunnistamaan.

Melkein Mt Robertin huipulla.

Reitti oli kerrassaan mainio. Alkuun polku mutkitteli ylös Mt Robertin huipulle, josta näkymät olivat kertakaikkisen silmiähivelevät. Ja aina vain parani. Reitti kulki vuorten harjanteelta toiselle, korkeutta oli Mt Robertilta eteenpäin koko ajan reilut 1300 metriä. Kuvia tuli otettua suht runsaasti! Näille maisemille jäävät, pahoitteluni vain, Lapin tunturitkin toiseksi. Ainoat ongelmat olivat ajoittain äärimmäisen voimakkaasti puhaltava itätuuli ja se, että lähdin vaeltamaan hieman liian myöhään. Matkaa oli lähemmäs 12 kilometriä ja aikaa viitisen tuntia ennen pimeän tuloa. Hieman kiirettä siis, mikä ei saisi koskaan kuulua vaellukselle. Ihan jo pelkän mukavuuden ja turvallisuuden puolesta. Otsalamppua en kuitenkaan tarvinnut, sillä saavutin Lake Angeluksen mökin vajaat viitisentoista minuuttia ennen auringon katoamista horisontin taa. Ensi kerralla täytyy kuitenkin lähteä matkaan ajoissa.

Näissä maisemissa kelpasi patsastella.

Ja millaiseen paikkaan olinkaan saapunut! Upea, jylhien vuorten ympäröimä laakso, jossa oli kaksi kirkasvetistä pientä järveä ja todella tasokas mökki. Meitä yöpyjiä oli reilu kymmenen henkeä ja tilaa riitti. Reissun hienoin kokemus oli ehdottomasti täydellisen eteläisen tähtitaivaan kokeminen - Linnunrata, useat galaxit ja suunnaton määrä tähtiä ja minulle vieraita kuvioita näyttäytyi säkkipimeässä yössä niin komeasti, että asiaa tuskin auttaa kirjoittamani superlatiivit. Tämä teidän täytyy kokea itse.

Lauantai 30.4.
Aamun maisemat Lake Angeluksella olivat yötaivaan veroiset. Auringonnousu vuorilla on jotain, mitä en ollut ennen kokenut. Uskomattoman moninaiset oranssin ja keltaisen sävyt värittivät kallioisia rinteitä ja pienten järvien pinnat olivat lähes peilityynet. En ollut ainoa, joka otti valokuvan jos toisenkin tuosta aamuhetkestä.

Aamupalan jälkeen suuntasin paluureitille, joka kulki Lake Angelukselta virtaavaa laskujokea alas vuorten juurelle. Ensimmäinen kilometri vei aikaa lähemmäs tunnin, sillä rinne oli mahdottoman jyrkkä ja louhikkoinen ja useaan otteeseen mentiinkin nelivedolla alaspäin. Reittiselosteessa ei turhaan mainittu, että talvisaikaan tämän reitin käyttäminen voi olla vaarallista ja vaatiin muulloinkin hyviä varusteita ja malttia. Edellispäivänä löytämäni vaellussauva tuli näissä oloissa todella tarpeeseen.

Komeaa jokilaaksoa..vaan oispa tullut kalavehkeet mukaan.

Jyrkimmän osuuden ja puurajan alapuolen jälkeen kulku helpottui ja pyökkimetsässä vaeltaminen oli varsin mukava kokemus. Sitä riittikin seuraavan parin tunnin ajan, ja koko ajan laskujoki kohisi vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla puolella. Puolen päivän jälkeen olin vuoren juurella ja maisema muuttui jälleen kerran. Polku seurasi leveää jokisuistoa, ja aurinko paistoi estotta pakottaen keventämään vaatetusta. Sain myös ensikokemuksen hiekkakärpäsistä (sandflies), joita voinee verrata kotoisiin mäkäräisiin. Ikäviä otuksia, joista olin kuullut puhuttavan, mutta arvelin niiden saaneen tarpeekseen syksystä. Eivätpä olleet taintuneet, ainakaan kaikki ja tälläkin hetkellä lukuisat paukamat käsivarsissani ja nilkoissani muistuttavat näiden otusten olemassaolosta. Mikäs siinä, kullakin maalla on omat riesansa. Maltan tuskin odottaa ensimmäistä hyttysenpistoani siellä kotona..

Palasin lähtöpaikkaani joskus myöhään iltapäivällä ja kävin kuittaamassa itseni pois vaellukselta. Isompia suunnitelmia ei ollut seuraavasta etapista, ainoa tavoite oli palata Wellingtoniin sunnuntaiksi. Kirjoitin siis lappuun Blenheim ja suuntasin tien poskeen. Peukalokyydin kerjääminen ei tuottanut tällä kertaa tulosta (St Arnaudista ei juuri autoja minnekään kulje, mikä saattaa olla yksi syy!) ja varasin siis huoneen paikallisesta (ja ainoasta) hostellista. Hotellitasoisia paikkoja tästä kylästä löytyy enemmänkin ja käsittääkseni talvella (hiihtosesongin aikaan) ja keskikesällä paikka herää eloon. Meitä hostellissa yöpyjiä taisi olla tällä hetkellä peräti kahdeksan! Ei siis ruuhkaa..

Sunnuntai 31.4.

Elämän käpyjä.

Aamupala, paluulautan varaaminen netistä ja tien varteen! Tällä kertaa sain odotella kyytiä reilun tunnin ja tajusin myöhästyväni lautalta..peruuttaminen ei kuitenkaan onnistunut, kun puhelimeni ei löytänyt kenttää..parin kympin rahallinen menetys siis. Näitähän sattuu. Mutta kyyti tosiaan löytyi ja köröttelimme vanhemman miehen kanssa aamupäivällä rauhakseen maastoauton (taas) kyydissä kohti Blenheimia. Pysähdyimme kertaalleen keräämään tien vieressä olevia valtavankokoisia käpyjä, joita mies myi eteenpäin, ilmeisesti lämmönlähteeksi. Mukavaa matkantekoa, tosin lautan missaaminen harmitti koko ajan. Toisaalta säästin varmaan saman verran näillä liftatuilla etapeilla. Tiedä häntä.

Pictonin satama iltapäiväauringossa.

Blenheimissa tein sitten uudemman varauksen lautalle ja lifasin kolmennen etapin, Blenheim-Picton. Tällä kertaa mukavasti coupe BMW:n kyydissä! Ilta menikin sitten lauttaa odotellessa, Pictonin kirjastossa sähköpostit tarkastaessa ja erinomaista (tosin hieman liian vahvasti suolattua) fish and chips-annosta mutustellessa. Lauttamatka tänne Wellingtoniin päin oli varsin tasainen..ei juuri kummoista merenkäyntiä. Takaisin kotona noin klo 11 illalla. Väsymys painoi kieltämättä! Mutta kokemukset tältä reissulta pistivät odottamaan viiden viikon päästä päättyviä opintoja..paluu eteläsaarelle on edessä, jos Luojani sen suo!